Meidän joulu

Tässä muutama kuvapalanen meidän joulusta. Mummolassa saunottiin, kylvettiin (pienokainen sai joululahjaksi kausimaksun vauvauintiin!!), luisteltiin järven jäällä, rakennettiin piparkakkutalo, herkuteltiin ja rentoiltiin perheen kanssa. Tänä vuonna joulu tuli ihan puskista, ajantaju on sumentunut lokakuusta lähtien. Yhtäkkiä vaan oli aika pakata kamppeet ja lähteä joulun viettoon. Lahjoja en ehtinyt hankkia kuin miehelle ja ne pari joulukoristetta jotka ehdin tehdä jäi ripustamatta. Mutta eipä haittaa sillä rentous olikin tänä jouluna juuri se paras juttu. Nimiäiset loi riittävästi stressiä parin kuukauden edestä (kirjoitan niistäkin kemuista vielä kunhan jaksan). Muutaman kerran on jo tullut vedettyä sellaiset suklaaöverit, että oksettaa. Sain pienen muistutuksen alkuraskauden kammottavuudesta, hyh. Mutta tänä jouluna minulla onkin oma henkilökohtainen hurmaava rasvaimuri. Eli vaikka kinkkua ja suklaata uppoaa niin kilot senkun karisee ;)

Tänä vuonna innostuin ensimmäistä kertaa glögistä. Herkkuu!

Piparkakkutalon sienipihalla hengailee kaksi sikaa pienen porsaansa kanssa ja savupiippuun on juuttunut Henryn taiteilema strutsi.

 Ja se kaikkein arvokkain lahja, ensimmäinen joulu rakkaan pienokaisemme kanssa<3

Nimiäismekko

(Hei vau, ihan oikeita kamerakuvia!)

Niin mahdottomalta, kuin ajatus itse tehdystä nimiäismekosta tuntuikin, niin sain haaveeni toteutettua. Ensimmäisinä viikkoina tuntui mahdottomalta koko ajatus nimiäisistä 2kk sisään. Kuinka kukaan tässä härdellissä ehtii suunnitella tai valmistella juhlia? Mutta näemmä tämä härdelli tasoittuu ja helpottuu viikko viikolta ja jotain jo kykenee tekemäänkin. Tai siis ihan hirveää säätämistähän tämän mekon tekeminen oli, sitä ei käy kieltämään. :D Kirjonta imettäessä= hätäistä ja epätarkkaa sähellystä, nukuta vauvaa 15min jotta voit parhaillaan ommella rauhassa (kiireellä) 5min ja kaikki minkä voi tehdä vauva kantoliinassa ympäri taloa kävellen ja hyssytellen on myös niin tehty. No mutta, valmista kuitenkin tuli ja herttaisen kotikutoinen lopputulos ilahduttaa tekijäänsä. Tästä jää mukava muisto säilytettäväksi.

Mekon etuosaan kirjoin turkoosilla tytön nimikirjaimet ja muuta koristetta. Pallurat ja pistot eivät ihan osuneet aina millin tarkasti kohdilleen, koska tekotyyli oli äkkiä hätä hätä! Ihan kelpo silti. 

Ehkä eniten olen fiiliksissä näistä napeista. Kyseiset puunapit on nimittäin ostettu viime Tammikuussa pienestä käsityöliikkeestä Pariisissa. Palaamme siis lapsen alkujuurille, nimittäin tuosta päivästä (jona sain myös kihlasormuksen sormeeni) yhdeksän kuukauden kuluttua oltiinkin synnyttäneiden osastolla. 

 Ja vaikka meidän tytön Juice-tukka onkin coolein kaikista tein silti juhlia varten myös kukkapannan. Huomenna koitetaan vielä metsästää asuun sopivat sukkikset ja neuletakki. Ensi sunnuntain jälkeen palaillaan asiaan juhlakuvien kera!

Ruokajatkumo

Tänään kokeiltiin ensimmäistä kertaa ravintolassa syömistä koko perheen voimin. Kaikki kolme sai mahansa täyteen ;)

Ohikiitäviä hetkiä

On niin ihana, kun täällä kommenttiboksin puolella välillä kysellään kuulumisia mikäli olen pitänyt hiljaiseloa. Lämmittää mieltä ja luo aina uutta intoa päivittää blogia aktiivisemmin. Intoa ei kylläkään ole puuttunut, mutta aikaa sen sijaan ei liiemmin heru kovinkaan helposti paikallaan oloa vaativiin tehtäviin. Tokihan näitäkin tekstejä voisi näpytellä puhelimella liikkuessakin, mutta olen niin käsi näissä kirjoitushommissa, että täytyy aina asettua aloilleen ja keskittyä. Käsityöt sensijaan hoituu vaikka päällä seisten, heh. Lahjansa kullakin. Nyt likka vetelee hirsiä kantoliinassa, joten on hetki aikaa kirjoitella.

Ja mitäpä meille kuuluu... Tyttö saavuttaa parin viikon päästä kahden kuukauden iän, enkä voi uskoa kuinka nopeasti aika juoksee ja lapsosemme kasvaa silmissä! Hymyjä ja naurun alkeita heitellään jo ihastelijoiden riemuksi. Tänä aamuna saatiin kuulla jo taas uudenlaisia äänähdyksiä. On hauska seurata, kuinka tyttö tuntuu itsekin hämmästelevän millaisia ääniä sitä voikaan suustaan päästää. Pääasiallinen ääni sieltä toki edelleen on itku, jota saa kuunnella jos jonkin verran. Yöt meillä kuitenkin nukutaan ja siitä olen maailman kiitollisin. Enää ei tarvitse pelätä yön saapumista kuten ensialkuun tuli tehtyä. Iltaisin ollaan usei enempi itkuisia ja väsyneitä, mutta kun unelle annetaan puolen yön aikoihin periksi niin yleensä muutamalla syötöllä voidaan koisia kymmenen pintaan. 

Parhaiten viihdytään lähellä ja kantoliina onkin ollut varmasti viisain hankintani tähän mennessä. Vaunuissa usein vain huudetaan. Turvakaukalossa kylläkin viihdytään reissaillessa harvinaisen hyvin. Makuuasento tuntuukin olevan pahin vihollinen ja sylissäkin pitäisi aina olla pystyssäpäin. Minulle on vielä epäselvää minkä ikäistä saa alkaa istuttaa? Sitä vaihetta odotellessa, mutta taitaa edessä olla vielä jokunen kuukausi ahkeraa kantamista. "Mammajengin" kanssa nähdään nyt viikottain ja se onkin aikamoinen henkireikä päästä tuulettumaan ja näkemään muita mahtavia minityyppejä äiteineen. 

Käytiin katsomassa Derby-matsi. Mitä enemmän melua ja hulinaa sen rennompaa.

Oma vointikin sallii jo luojan kiitos istumisen ja jalkeillakin voi olla jo melko hyvin, mutta välillä alakerta kyllä huutaa, että nyt äkkiä makaamaan! Näistä synnytyksen jälkeisistä vaivoista ei kyllä puhuta tarpeeksi ja se on sääli. Minulle suurin osa tuli ihan puskista ja säikäytti. Alakerran kondis vaikuttaa kuitenkin merkittävästi elämänlaatuun ja hyvinvointiin. Sen olen oppinut tässä kesällä 2013 alkaneesta tulehduskierteestä raskausoireiden kautta synnytyksen jälkeisiin hommiin.

Koirakin kävi jo pari viikkoa kylässä

Vaikkakin tämä vauva-arki on välillä niin hitsin rankkaa, niin on tämä myös elämän hienointa aikaa! Ja niin nopeasti ohi. Jo nyt on aika toden totta kullannut muistot ja tirautinkin jo muutaman kyyneleen muistellessani synnytystä ja ensihetkiä lapsen kanssa. Liikutuin kuinka ihania ne hetket olivat, kun vasta silloin 1,5kk sitten itkin kuinka kivuliasta se kaikki oli ja "apua miten mä selviän". Nyt täytyy nauttia joka hetkestä vauvan kanssa, kun siihen mahdollisuus on. Tätä menoa herään pian päivään, kun se pieni vauva täyttääkin jo vuoden. Tästä nautiskelusta johtuen siis on postailutahtikin hiljaisempaa ja hyvälaatuisista kuvista on turha unelmoida. Mutta täytyy muistaa silti näpytellä tännekin menoja ja meininkejä. Arvostan sitä taatusti jälkeen päin, kun pääsee lueskelemaan ja muistelemaan näitä aikoja.

Edistysaskel

Kovasti kaivattu yhdessä treenaaminen on taas kuvioissa! Nyt meillä tosin kulkee mukana oma

personal trainer. Mikään kova käskyttäjä tämä ei tosin ole. Ainakin eilen tyyppi veti vaan sikeitä viltillä sillä välin, kun vanhemmat touhotti.

Täydellä teholla alan urheilla vasta jälkitarkastuksen jälkeen mikäli lääkäri näyttää vihreää valoa. Mutta pääsinpäs jo vähän harjoittelemaan lyöntejä (jee!!!) ja huoltamaan yläkropan lihaksistoa. Vauvan kantelu ja imetysasennot nimittäin pitävät huolen niiden jumiutumisesta, joten tekee hyvää saada sinne vähän liikettä. Haaveissa kimmeltää edelleen paluu thai nyrkkeilyn pariin Tammikuussa. Potkiminen tuntuu vielä utopialta, mutta eiköhän tässä parissa kuukaudessa kerkeä paikat vetreytymään ja palailemaan paikoilleen. Toivottavasti. Rulliksillekin voisi koittaa taas kavuta varovasti lähiaikoina. Tästä tämä taas lähtee. Hallintaoikeus omaan kehoon.

Isänpäivä

Isänpäivä tuli ja isyysloma loppui. Suunnittelin yllättäväni töistä palaavan päivänsankarin hankkimalla (ja leipomalla) kahvipöydän täyteen herkkuja. Lapsen vatsanväänteet kuitenkin jättivät valmistautumiseen vain muutaman tunnin aikaa. Kortin/kirjeen kirjoittaminen hoidettiin imetyksen aikana, jonka jälkeen bebe vaunuihin ja kohti kauppaa.Harmi vaan, että perillä odotti pimeä valintatalo. Niin, se isänpäivä. Hätäratkaisuna ärrälle, jonka valikoimista ei löydy yhtäkään ostoslistani tuotetta. Ylihintainen suklaalevy kassan kautta mukaan ja vuokraisäntäperheen oven taa pyytämään kananmunaa. 

Näillä eväillä päätin saada tehdyksi edes pienen mutakakun. Pienokainen tosin piti huolen ettei käsiä ollut käytettävissä enempää kuin yksi kappale. Kääräisin puolivälissä tyypin kantoliinaan jossa viihdyttiinkin ihan hyvin. Siis niin kauan kunhan pysyin laulaen liikkeessä. Neljän tunnin jalkeilla olo vaan sai aikaan melkoisen "paikat räjähtää"-fiiliksen alakerrassa...

Mutta sain kuin sainkin pöytään edes pienen kakun. Ainakin se tehtiin täydellä rakkaudella. Ja on tuo mies kyllä isänpäivänsä ansainnutkin jo näiden kolmen viikon perusteella. Henry on ollut korvaamaton apu näinä ensiviikkoina, kun oma vointi ja jaksaminen on ollut mitä on. Isänsä syleilyssä tyttö rauhoittuu parhaiten ja on noita kahta vaan ihana seurailla. Parempaa isää en lapselleni voisi toivoa.

Synnytyskertomus

Yhden lauseen tiivistelmä: Tyttö syntyi laskettuna aikana muutamassa tunnissa ilman puudutteita.

Sitten siihen pidempään versioon... Oli perjantai ja raskausviikkoja 39+6. Supistuksia oli tullut säännöllisen epäsäännöllisesti jo viikon ajan ja lähdön tunnelmaa oli ilmassa. Osasin siis odottaa jotakin tapahtuvan hetkenä minä hyvänsä. Pieniä häätötoimenpiteitäkin oli jo testailtu, samana iltana kokeiltiin akupisteiden painelua ja lähdettiin Henryn äidille saunomaan. Ennen saunaan menoa Henryn sisko vielä totesi, että mitäs jos se synnytys lähteekin nyt käyntiin? Vastasin sen olevan vähän ideanakin ;). Ja kappas vain, saunan jälkeen alkoikin tihkuttaa. Menin rauhallisesti ilmoittamaan asiani Henrylle, joka vaikutti alkuun epäuskoiselta. Pian sanomani kuitenkin alkoi kantautua "oikeesti!?" sanojen saattamana pitkin täyttä tupaa. Alettiin tehdä lähtöä omaan kotiin pakkailemaan tavaroita. Kello oli tässä vaiheessa vähän vaille yhdeksän illalla.

Kotona oltiin jo vähän jännäily innoissamme, mutta rauhakseen vielä siivoilin paikkoja, pakkailin sairaalakassit valmiiksi ja soitin synnärille, josta kehotettiin tulla näytille. Kello 22.15 saavuimme sairaalalle, jossa pääsin käyrille makoilemaan. Kanava oli hävinnyt ja kohdunsuu sormelle auki, mutta kalvo tuntui ehjältä, jonka vuoksi kätilö testasi vuodon varmasti lapsivedeksi. Tähän asti supistukset olivat olleet vielä harkkamaisia ja kivuttomia. Esitin toiveeni lääkkeettömästä synnytyksestä ja kätilömme kehottikin meitä palaamaan kotiin. Palaisimme takaisin sitten, kun käy sietämättömäksi. Sängyltä pois kierähtäessä sisällä tuntui poks. Kello oli tällöin 23.15. Ei mennyt kauaa, kun tuli ensimmäinen kipeä supistus. Matkalla autolle tuli kaksi pysäyttävää supistusta ja siitä lähtien aina parin-kolmen minuutin välein. Nälkäisinä lähdettiin vielä hesen kautta kohti kotia. Muistanpahan varmasti ikuisesti, kuinka keskiyöllä voihkin abc:n parkkipaikalla naama vasten konepeltiä ne tuskaisen pitkät minuutit Henryn hakiessa ruokaa. Kipu oli jo sitä luokkaa, että arvoimme sairaalaan paluun ja kodin välillä. Päädyimme kuitenkin jälkimmäiseen. Syömisestä ei enää tullut mitään. Yritin haukkailla purilaista supistusten välissä, mutta sitä aikaa ei tosiaan paljoa ollut ja supistukset vaativat täyden keskittymisen. Kotona ehdimme olla sen hetken, että pistettiin TENS-laite (tämä ei valitettavasti tuonut minulle mitään huomattavaa helpotusta) selkään kiinni ja Henry huitoi ruoat pikana naamariin. Olo oli tuskaisa ja halusin päästä asettumaan aloilleen, jotta voisin yrittää rentoutua. En kyllä ymmärrä miten niiden polttojen aikana kukaan kykenisi täysin rentoutumaan, huh.

Kello 00.45 oltiin taas käyrillä ja 4cm auki. Sairaalalle tullessa kätilö ilmoitti minun tiedoista löytyneen ESBL- bakteerin kantajuus, joka tarkoittaa sairaala-olosuhteissa aina eristystä. Tässä tapauksessa siis eristetty synnysyssali ja osastolla huone, josta en saanut poistua (vuorokausi kotiutumisesta sain puhelun, jossa ilmoitettiin ettei minulla moista bakteeria ole enää olemassakaan). Heti alkuvaiheessa pyysin aqua-rakkuloita vatsalle, jossa poltot tuntuivat eniten. Taisin keksiä oman kirosanan jokaiselle pistokselle. Laittaminen siis oli aivan hanurista, mutta seuraava supistus tuntui jo huomattavasti siedettävämmältä. Selkään ja! Taas uusi setti kirosanoja ja lisää helpotusta, jes! Tämän jälkeen sain kahlattua supistusten läpi hyvän tovin suht rauhakseen. Puolen tunnin käyrillä olon jälkeen pääsin testaamaan liikkumista, mutta se tuntui aivan hirveältä. Oli todella työlästä kannatella itseään supistusten aikana. Palasin makuulleen, jossa pystyi edes jotenkuten rentoutua. Suihkua en edes halunnut koittaa, sillä olin valtavan kuumissani. Parasta oli kylmä märkä rätti naamalla ja lehtisellä löyhyttely. Kosketus ja hieronta tuntui pahalta. Ilokaasua testasin myös, mutta siitä sain vain kamalan pöhnän enkä löytänyt kipuun helpotusta. Kello 02.10 olin 9cm auki ja kipukin alkoi tuntua siltä, että loppua kohti mennään. Puolen tunnin päästä olin täydet 10cm auki ja pääsin ponnistelemaan.

En kokenut minkäänlaista ponnistamisen tarvetta koko aikana ja tämä vaihe tuntuikin loputtoman työläältä pakottamiselta. Asennoksi pyysin kokeiltavan kylkiasentoa ja siihen jäinkin, sillä liikkuminen tuntui sietämättömältä ajatukselta. Jossain vaiheessa kätilö ilmoitti tekevänsä tilaa epparilla. En noteerannut tätä asiaa sen kummemmin, keskityin vain keräilemään voimien rippeitä saadakseni työn loppuun. Kello 03.03 vartin pusertamisen jälkeen saatiin tyttö viimein ulos.

Tuntui todella pitkältä ajalta odottaa lapsen syliin saamista. Ensin operoitiin napanuoraa, kehotettiin isää ottamaan kuvia ja vietiin pesulle. Olin niin pihalla etten osannut pyytää lasta rinnalle jo ennen pesua, jota näin jälkikäteen olisin toivonut. Synnytyksen jälkeinen aika on melkoista sumua, olin todella heikkona, vapisin kauttaaltaan tunteja ja sattui vaan. Parin tunnin päästä synnytyksestä oli tarkoitus mennä suihkuun ja vessaan, mutta meinasin menettää tajuni saman tien sängyltä noustessani. Oli aamuyö, joten Henryn täytyi lähteä kotiin, kun me tytöt siirryimme vuodeosastolle. Siinä sitä sitten oltiin kahdestaan ja ihmeteltiin. 

Olen vieläkin ihmeissäni kuinka nopeasti kaikki tapahtui. Liekö viikon ajan tulleet supistelut pehmittäneet paikat valmiiksi? Oliko loppuraskauden ajan juotu vadelmanlehtitee noinkin tehokas rohto? Perittyä vauhdikkuus ei ainakaan ole. Ja kuinkahan nopealla toimituksella mahdollinen seuraava lapsi tulee? Jokatapauksessa olen valtavan tyytyväinen synnytyksen kulkuun ja omaan suoriutumiseeni. Elämäni pahinta kipua odotin ja sitä sain. Mutta tapahtuma oli nopeasti ohi ja kestin sen, joten en juuri parempaa olisi voinut toivoa. Ponnistamisen tarve olisi ehkä auttanut kylläkin. 

Synnytyksestä toipuminen sen sijaan on ollut suurempi haaste...

Ensi kertaa mummolassa

Viikonloppuna tehtiin ensimmäinen vuorokauden mittainen visiitti vanhempieni luo. Lotalla oli unipäivä eikä tyttö montaa kertaa silmiään raottanut. Näkemättä jäi kissat, serkut, isomummi ja moni muu. Vierailu meni siis hyvin leppoisasti ja typyn lisäksi kunnon unet sai myös tuore ja väsynyt äiti. Ja teki muutenkin hyvää päästä hetkeksi tuulettumaan oman kodin ulkopuolelle.

Lisää muistoja

Joo joo, kyllä minä vielä palailen ajankohtaisemmillakin jutuilla (jos vaikka saisi uudelleen kirjoitettua synnytyskertomusta), mutta nyt täytyy vielä kummitusjuhlan kunniaksi toivotella viikonloppuja viime vuotisella Halloween kuvalla. Naamiaiset on niin paras juttu ikinä. Vuosi sitten juhlittiin luisevana pariskuntana, kun olin ensin meikkaillut molempia tunnin tai pari. Minulla oli yllä teatterilta lainattu upea revitty ja "verinen" täyspitkä punainen iltapuku ja henryllä luuranko leggarit, heheh. Porukka toljotti silmät teelautasina, kun kävelimme vastaan hämärillä kaduilla ja yökerhoissa, hauskaa. Pääsispäs taas joskus naamioitumaan, asujen suunnittelu ja teko on niin vänkää puuhaa. 

Throwback

Reilu vuosi sitten puhelin soi ja kaveri kysyi "hei pääsetkö yöksi Helsinkiin rullaileen, ois yks telkkaripätkän kuvaus?". Kuulosti sopivan salamyhkäiseltä, minähän lähdin. Oli kyllä vänkää, ja nuo maskit oli niin mahtavat, vaikkakin ripsissä lepattavat höyhen haituvat eivät olleetkaan mitenkään käytännöllisimmät luistellessa... Aamu kuuden paluujunassa keräsin hauskoja katseita väsyneenä pöllötyttönä. 

Siellä taas näemmä pyöritään vuoden tauon jälkeen salkkareiden sun muiden seassa maikkarilla. Tuo tyttö on kyllä kasvanut (muutenkin kuin raskauskilojen myötä) ja muuttunut viimeisessä vuodessa paljon. Tuo blondi, sporttinen ja pitkätukkainen typy on nyt onnellisesti kihloissa, päätti ryhtyä pienen lapsen äidiksi, kävi läpi raskaat yhdeksän kuukautta ja pitelee nyt sylissään täydellistä pientä tyttöä. Takana uskomaton ja tapahtumarikas vuosi.

MTV3 Finland - Roller Derby from Blurred Edge on Vimeo.

Voi äh

Voihan turhautuminen! Olen haaveillut synnytyskertomuksen kirjoittamisesta nyt sen puolitoista viikkoa. Aikaa vaan ei kirjoittamiselle ole. No, eilen päätin ottaa härkää sarvista ja käytin kaikki imetys-, ja päikkärihetket kirjoittaen tarinaa puhelimella. Teksti oli hyvä ja pitkä ja lähestyi loppuaan, mutta mitäpä teinkään illan päätteeksi? No minähän sammutin kaikki puhelimen sovellukset, myös bloggerin ja kauhukseni huomasin, että bloggerin aplikaatiohan ei tallenna tekstejä automaattisesti kuten nettiversionsa... Sinne meni siis. Täytyy ottaa uusi yritys taas lähipäivinä.

Tähän väliin vähän muita kuulumisia. Tyttö on tänään 10 vuorokauden ikäinen, ja tuntuu jo kasvavan silmissä! Ruokahalua siis riittää ja äidin maitotankkeja koetellaan. Pääasia, että tuotanto toimii. Eiköhän ne haavaumatkin lähde pian paranemaan toivottavasti. Toinen on niin suloinen pullaposki <3 Vatsa vääntelehtii äidillä ja tyttärellä, harmittaa älyttömästi syödä antibiootteja tuoretta vauvaa imettäessä. Mutta on lääkkeet kyllä tehneet myös tehtävänsä, sillä oma kunto on kohentunut huomattavasti. Alan palailla jonkinlaiseen kondikseen ja kykenen jo esimerkiksi valmistamaan aamupalat! Ei kuulosta paljolta mutta tuntuu lottovoitolta.

Perhe-elämä tuntuu hyvältä. On ihanaa, että meitä on kolme. Vaikka joskus uuvuttaakin, kun yöt on välillä tapana huutaa. Saattaa kuulostaa kamalalta valittelulta, ja raskasta ja kipeää tämä onkin, mutta se on vain kuorta. Kaiken tämän alla olen vain jatkuvasti valtavan onnellinen. Ja aika takuulla kultaa kliseisesti muistot raskaasta alkutaipaleesta. Meillä menee hyvin!

Hankala startti

Tulehtunut eppari haava, rinnat tukossa ja verillä. Parhaimmillaan 39.5° kuume ja kipuja, voi mitä kipuja. Päivittäinen troppien määrä hirvittää niin minua, kuin vatsaanikin. Myös neitokainen kärsi pari (yötä)päivää vatsavaivoja ja huusi ja huusi. Tytön vaivat onneksi helpotti eilen aamulla ja kyllä vaan on ihana vuorokausi takana <3 Kyllä tämä tästä.

Hemuli-neiti

Ja sitten meitä oli kolme. Perjantai-iltana tuli lähtö ja yöllä saatiin tyttö syliin pikatoimituksella. Eilisestä on saatu opetella uutta elämää kotoota käsin. Helppoa tämä ei missään nimessä ole ollut kiitos kipujen, mutta tyttö on täydellinen tapaus <3 Olen maailman onnellisin tuore äiti. Palaillaan synnytystarinan merkeissä jahka löytyy aikaa tarinoida.

Huomen

Tänään heräsin hyvin nukutun yön jälkeen harvinaisen iloisin mielin. Tänään on se päivä. On vähä sellainen fiilis! Voin tietysti olla taas vaistoineni aivan väärässä ja odottelu jatkuu vielä kaksi viikkoa, mutta nyt on vaan sellainen olo. Ja mummille saatais maailman paras synttärilahja jos tyttö päättäisi syntyä huomisen puolella. Hehee katsotaan miten vaistot pelittää ;)

Omaa aikaa

Voi pojat mikä pallura tuo vatsa on! Ihan mahtava. Rv 39+2.

Eilisen löhöilypäivän jäljiltä yötä ei tällä kertaa vietetty supistusten seurassa, vaan nukuin yllättävän hyvin. Siitä hyvästä olen tänään ollut harvinaisen virkeä ja energinen. Onneksi, sillä toista kotipäivää en olisi yksin kestänyt. Henryllä kun on iltavuorot meneillään. Eilisiltana olin jo yksinäisyys ahdistuksissani joka kaikkosi vasta Henryn palattua puoliltaöin kotiin. Tänään oli siis missiona pitää itseni kiireisenä, jotta päivä kuluisi ripeään.

"Nauti vielä näistä hetkistä kun saat viettää omaa aikaa ennen lapsen syntymää." Tätä lorua on tullut kuultua useasta suusta. Ja tätä lähdin toteuttamaan, ah niin ihanaa turhamaisuutta! Panostin pitkästä aikaa oikein kunnolla laittautumiseen. Piristää kummasti mieltä, kun vähän tälläytyy.

Sitten oli aika kartoittaa huulipunavarastot ja lähdin metsästämään uutta punaa valikoimiin. Tunnin etsinnän jälkeen kämmenselkä oli kuitenkin jo niin täynnä eri sävyjä eri merkeiltä etten päässyt mihinkään tulokseen, paitsi ehkä värisävyn suhteen.

Välipalan jälkeen kiertelin vaatekauppoja, kun nyt voi jo alkaa pikkuhiljaa haaveilla pukeutuvansa normaalikokoisiin vaatteisiin. Pienellä jännityksellä ostinkin jo hameen vanhassa koossani. Olen katsellut kyseistä vaatekappaletta jo kesästä lähtien, kun se tuli myyntiin. Pelkäsin sen olevan loppuunmyyty siihen mennessä, kun oikeasti olen vyötäröltä mittoihini palautunut. Onpahan ainakin olemassa motivaatiovaate jollei raskauskilot ala karisemaan pikkuhiljaa synnytyksestä palauduttua hehe.

Kaupoilta menin vielä pariksi tunniksi kirjastoon lukemaan lehtiä ja kas, kello olikin jo kahdeksan. Totta tosiaan, eipä tällaista tule enää varmaan tehtyä ainakaan lähitulevaisuudessa. 

Päivän päätteeksi rupesin vielä suunnittelemaan blogille uutta banneria. Nyt on aivot ihan tahmeana enkä osaa ajatella onko tuosta mihinkään, mietitään huomenna!

Rentopäivä

Väsyttää. Viimeiset kaksi yötä on mennyt napakoiden supistusten kanssa valvoen ja tallustellen. Välissä torkahtelua. Hyvä vaan, sehän tarkoittaa, että siellä on jo lämpät menossa itse suoritusta varten. Mutta energiat se nappaa tytöstä mennessään. Niinpä tänään vietetään rennon pehmoista lököttelypäivää pehmoisissa pellavalakanoissa. On luettu lehteä ja blogeja, kynnet pistetty kuosiin ja fiilistelty kyynelehtien 9kk takaista Ranskan reissua kihlakuvineen. Seuraavana ohjelmassa lempileffa Notebook ja irtokarkkeja. Ja kenties lisää kyyneliä? Ah, hormonit...

Lisää villaisia

Nämä pöksyt oli aivan pakko päästä toteuttamaan, kun päähäni piirtyi mielikuva vauvasta isotäpläiset housut jalassaan. Näiden pariksi kun jalkaan vetäisee värikkäät villasukat niin voisiko enää olla herkullisempaa? Taidankin alkaa neuloa keltaisia villasukkia... 

Housuihin on käytetty Novitan isoveli lankaa ja vyötärölle on pujotettu kuminauha.

Ps. Olin jo aamulla ihan fiiliksissä, että tänään lähetään synnyttämään. Heräsin puoli neljän maissa kipeään supistukseen ja niitä tulikin siinä parin tunnin ajan yksi toisensa perään. Supistaessa tuli paineen tunne kohdun suulle, josta se sitten levisi ensin vatsan kautta alaselkään/lantioille. Kävin takaisin nukkumaan ja toivoin herääväni oikein kovaan supistukseen, mutta ei. Harjoitussupistuksia vain. Mutta eiköhän nuo jo jonkinmoista kypsyttelyä tehneet, sen verran tuntuvia ja toistuvia. Ehkä ensi yönä?

Ensisänky

Meillä ei vietetä ensikuukausia pahvilaatikossa vaan vartavasten ammattilais puusepän mittatilaustyönä tekemässä (kehkehh) sängyn lisäsiivessä. Ajatus syntyi tutustuttuani aiheeseen perhepeti. Ratkaisu kuulosti mielestäni heti järkeenkäyvältä. Tuskin mikään luontainen vaisto kehottaa viemään uunituoretta lasta huoneen kauimmaiseen nurkkaan. Tyypin joka suurinpiirtein unohtaa vanhempiensa olemassaolon sillä hetkellä kun he katoavat näkökentästä. Lähellä on hyvä, tähän minä uskon.

Ja ne yösyötöt. Valitsenko nousta useita kertoja yössä hakemaan itkuista vauvaa pinnasängystään, palata sängylle imettämään ja nousta taas viemään vauva takaisin. Vai pidänkö mielummin tyypin vierelläni, jolloin todennäköisesti herään jo nälän ähinään ennen itkuparkua ja voin vain ottaa lapsen rinnalleni ja siitä takaisin, sängystä nousematta. Olen vielä sitä sorttia, että normaalistikin heräilen usein pitkin yötä mutta unen utuisessa tunnelmassa saan pian uudelleen unen päästä kiinni. Mutta jos joku sanoo jotakin tai joudun nousemaan jalkeille ja avaamaan silmät saattaa viedä tunteja saada taas unta.

 Meidän sänky on kuitenkin vaivaiset 120cm leveä johon juuri sovimme kaksin nukkumaan. Yksiö taas ei oikein anna tilaa suuremmalle sängylle. Jotenka päätin tehdä sängyn vierelle jatkeen, jonka voi sitten heittää pois, kun on aika siirtyä omaan pinnasänkyyn. Tällä ratkaisulla päästään samalla eroon siitä "entä jos kierit vauvan päälle" huolesta. Tuonne minä en mahdu kierimään niin millään, edes jalkaa en sinne pysty heittämään. Pituutta siivekkeellä on 70cm ja sängyllä maatessani tuon päätylauta on napani korkeudella. Eli juuri sopiva tissi-access mitoitus!

Itse nikkaroinninhan olis ehkä voinut hoitaa ennen raskausviikkoa 38. Voin kertoa, että maailman yksinkertaisimman lootan kasauskaan ei vaan enää ole niin kovin helppoa tämän mahan ja taipuvuuden kanssa. Onneksi kuitenkin suunnittelin sängyn niin, että se on todella helppo toteuttaa, sillä verhoilemalla näkyviin ei jää kuin reunalaudat. Siispä helmalakanan takaa löytyy järjettömän ruma kyhäelmä. Materiaalit löytyivät rakentaja isäni jämälaudoista. Rakennuspalikat olivat siis hyvin yksinkertaiset kuten alla näkyy. Kasaamisen jälkeen vain maalia pintaan ja kuminauhalla rypytetty helmalakana kuumaliimalla kiinni ja jatkepala soluttautuu ympäristöönsä vallan mainiosti.

Joko joko pian vai ei?

Tänään oli ylimääräinen neuvolatarkistus toissailtaisen näköhäiriön takia. Silmissä välkkyi ja näkyi täpliä noin tunnin ajan illalla, mutta taisi onneksi mennä niskajumin piikkiin. Minulla ja vauvalla oli siis kaikki reilassa ja virnuilipa neuvola-täti vielä päälle että kaikki merkit viittais beiben olevan lähtövalmiina. Vatsa on tipahtanut selkeästi alas päin ja pää tuntui olevan hyvin alhaalla, tosin ei vielä kiinnittynyt. Tulppa on tehnyt lähtöä ilmeisesti jokusen päivän ja supistuksia satelee enenevissä määrin. Valmiita ollaan, tervetuloa vaan heti kun mielesi tekee!

Saattaahan se olla, että tässä on jo tullut saunottua harvase ilta, kyykkäiltyä ja siivoiltua tarmokkaasti ynnä muuta. Pientä malttamattomuutta alkaa siis olla havaittavissa... Etenkin Henryn puolelta ;). Kun into päästä tapaamaan tuo jalkoja mahani läpi puskeva tyyppi alkaa jo hipoa pilviä! Täältä löytyisi tilaa, rakkautta ja pari kaipaavaa syliä pienen myyn turvaksi.

Mutta onneksi sentään kaikki ei ole valmista. Aina löytyy tekemistä ettei täällä vain pyöritellä peukaloita aamusta iltaan odotelleen. Päivät kyllä vyöryy valtavalla vauhtilla ohi puuhastellen mitä missä ja milloinkin. Pimenevät illat saavat päivät tuntumaan entistäkin lyhyemmiltä. Yöt sen sijaan tuntuvat pitkiltä. Unen tokkurassa kipuihin heräillessä pyörii aina päässä ajatus "joko tulee lähtö?". Nukkuminen tapahtuu lyhyissä pätkissä, kun vuorotellen herään siihen ettei henki kulje, mahanesteet täytyy nieleskellä alas kurkusta, on aika käydä vessassa tai kääntää kylkeä kun toinen jalka on jo tunnoton.

Jännää tällainen odottelu. Kun tietää, että jotakin suurta on pian tapahtumassa, mutta ajasta ei tietoakaan. Ihan kohta mua sattuu ja paljon. Ihan pian sen jälkeen musta tulee äiti ja tapaan ihmisen, joka tulee olemaan elämäni keskipiste. Mutta tapahtuuko tämä ihme huomenna kaupan kassajonossa vai heräänkö siihen kahden viikon päästä keskellä yötä? Katsellaan, odotellaan.

Sitterin uusi ilme

Olen pohtinut lähes koko odotus ajan, että tarvitaanko me sitä sitteriä vai ei. Jokatoinen sanoo sitterin olevan ehdoton hankinta, ja jokatoinen taas on kokenut täysin turhaksi moisen kapistuksen. Sysäsin siis ajatuksen välineen hankinnasta sivuun sillä eihän tänne meidän yksiöön kannata hankkia mitään ylimääräistä roipetta ellei sille ole oikeasti käyttötarkoitusta. Pikkuhiljaa ajatus on kuitenkin muhinut päässä, mihis minä sen pikkuisen sitten asetan kun tiskaan? Jos tyyppi ei viihdykkään hetkeä pidempään viltillä kattoa tuijotellen?

 Lopullinen päätös saatiin pähkäilylle, kun mukaan arkikuvioon heitettiin koira joka meillä on viettänyt rutkasti aikaa viimeaikoina, ja toivottavasti tulee täällä majailemaan myös lapsen synnyttyä. Ajatus lattialla makaavasta vauvasta, koirasta ja vessassa käynnistä... Jep, joko hankitaan periskooppi jolla voin tarkkailla tilannetta, tai sitten vaan se sitteri. Se on myös helppo napata mukaan kellariin pyykinpesutuokioita silmällä pitäen.

Ja niinpä kului näppärästi sunnuntai-aamupäivä kirppareita kierrellessä ja sitterivalikoimia vertaillen. Mukaan valikoitui lopulta Emman kelpo perus sitteri, joka sattui vielä olemaan edullisimmasta päästä. Kiikkuu sujuvasti, asettuu myös paikoilleen helposti tuen avulla, helppo istuin-asennon säätö ja mukavasti pehmustettu alusta. Ja helposti muokattavissa, hähää! Eihän tämä hullu esteetikkoneiti mitään beessiä abc-123-nalle-auto värkkiä kotonaan katsele.

Siispä sitteri osiin. Rungosta tarrat pois, pikainen pesu ja pari mustaa maalikerrosta päälle. Päälliskankaaksi nappasin turkoosia salmiakki-kuvioista ylijäämälakanakangasta ja hihnoja varten löytyi pilkullista puuvillaa. Puoleenyöhön mennessä oli muodonmuutoksen kokenut istuin valmis. Mitään fiksua säilytyspaikkaa en tälle ole vielä keksinyt, ja keskellä huonettahan se tulee jatkossakin seisomaan joten on enemmän kuin kätevää, kun rotisko istuu sisustukseen. ;)