Yhden lauseen tiivistelmä: Tyttö syntyi laskettuna aikana muutamassa tunnissa ilman puudutteita.
Sitten siihen pidempään versioon... Oli perjantai ja raskausviikkoja 39+6. Supistuksia oli tullut säännöllisen epäsäännöllisesti jo viikon ajan ja lähdön tunnelmaa oli ilmassa. Osasin siis odottaa jotakin tapahtuvan hetkenä minä hyvänsä. Pieniä häätötoimenpiteitäkin oli jo testailtu, samana iltana kokeiltiin akupisteiden painelua ja lähdettiin Henryn äidille saunomaan. Ennen saunaan menoa Henryn sisko vielä totesi, että mitäs jos se synnytys lähteekin nyt käyntiin? Vastasin sen olevan vähän ideanakin ;). Ja kappas vain, saunan jälkeen alkoikin tihkuttaa. Menin rauhallisesti ilmoittamaan asiani Henrylle, joka vaikutti alkuun epäuskoiselta. Pian sanomani kuitenkin alkoi kantautua "oikeesti!?" sanojen saattamana pitkin täyttä tupaa. Alettiin tehdä lähtöä omaan kotiin pakkailemaan tavaroita. Kello oli tässä vaiheessa vähän vaille yhdeksän illalla.
Kotona oltiin jo vähän jännäily innoissamme, mutta rauhakseen vielä siivoilin paikkoja, pakkailin sairaalakassit valmiiksi ja soitin synnärille, josta kehotettiin tulla näytille. Kello 22.15 saavuimme sairaalalle, jossa pääsin käyrille makoilemaan. Kanava oli hävinnyt ja kohdunsuu sormelle auki, mutta kalvo tuntui ehjältä, jonka vuoksi kätilö testasi vuodon varmasti lapsivedeksi. Tähän asti supistukset olivat olleet vielä harkkamaisia ja kivuttomia. Esitin toiveeni lääkkeettömästä synnytyksestä ja kätilömme kehottikin meitä palaamaan kotiin. Palaisimme takaisin sitten, kun käy sietämättömäksi. Sängyltä pois kierähtäessä sisällä tuntui poks. Kello oli tällöin 23.15. Ei mennyt kauaa, kun tuli ensimmäinen kipeä supistus. Matkalla autolle tuli kaksi pysäyttävää supistusta ja siitä lähtien aina parin-kolmen minuutin välein. Nälkäisinä lähdettiin vielä hesen kautta kohti kotia. Muistanpahan varmasti ikuisesti, kuinka keskiyöllä voihkin abc:n parkkipaikalla naama vasten konepeltiä ne tuskaisen pitkät minuutit Henryn hakiessa ruokaa. Kipu oli jo sitä luokkaa, että arvoimme sairaalaan paluun ja kodin välillä. Päädyimme kuitenkin jälkimmäiseen. Syömisestä ei enää tullut mitään. Yritin haukkailla purilaista supistusten välissä, mutta sitä aikaa ei tosiaan paljoa ollut ja supistukset vaativat täyden keskittymisen. Kotona ehdimme olla sen hetken, että pistettiin TENS-laite (tämä ei valitettavasti tuonut minulle mitään huomattavaa helpotusta) selkään kiinni ja Henry huitoi ruoat pikana naamariin. Olo oli tuskaisa ja halusin päästä asettumaan aloilleen, jotta voisin yrittää rentoutua. En kyllä ymmärrä miten niiden polttojen aikana kukaan kykenisi täysin rentoutumaan, huh.
Kello 00.45 oltiin taas käyrillä ja 4cm auki. Sairaalalle tullessa kätilö ilmoitti minun tiedoista löytyneen ESBL- bakteerin kantajuus, joka tarkoittaa sairaala-olosuhteissa aina eristystä. Tässä tapauksessa siis eristetty synnysyssali ja osastolla huone, josta en saanut poistua (vuorokausi kotiutumisesta sain puhelun, jossa ilmoitettiin ettei minulla moista bakteeria ole enää olemassakaan). Heti alkuvaiheessa pyysin aqua-rakkuloita vatsalle, jossa poltot tuntuivat eniten. Taisin keksiä oman kirosanan jokaiselle pistokselle. Laittaminen siis oli aivan hanurista, mutta seuraava supistus tuntui jo huomattavasti siedettävämmältä. Selkään ja! Taas uusi setti kirosanoja ja lisää helpotusta, jes! Tämän jälkeen sain kahlattua supistusten läpi hyvän tovin suht rauhakseen. Puolen tunnin käyrillä olon jälkeen pääsin testaamaan liikkumista, mutta se tuntui aivan hirveältä. Oli todella työlästä kannatella itseään supistusten aikana. Palasin makuulleen, jossa pystyi edes jotenkuten rentoutua. Suihkua en edes halunnut koittaa, sillä olin valtavan kuumissani. Parasta oli kylmä märkä rätti naamalla ja lehtisellä löyhyttely. Kosketus ja hieronta tuntui pahalta. Ilokaasua testasin myös, mutta siitä sain vain kamalan pöhnän enkä löytänyt kipuun helpotusta. Kello 02.10 olin 9cm auki ja kipukin alkoi tuntua siltä, että loppua kohti mennään. Puolen tunnin päästä olin täydet 10cm auki ja pääsin ponnistelemaan.
En kokenut minkäänlaista ponnistamisen tarvetta koko aikana ja tämä vaihe tuntuikin loputtoman työläältä pakottamiselta. Asennoksi pyysin kokeiltavan kylkiasentoa ja siihen jäinkin, sillä liikkuminen tuntui sietämättömältä ajatukselta. Jossain vaiheessa kätilö ilmoitti tekevänsä tilaa epparilla. En noteerannut tätä asiaa sen kummemmin, keskityin vain keräilemään voimien rippeitä saadakseni työn loppuun. Kello 03.03 vartin pusertamisen jälkeen saatiin tyttö viimein ulos.
Tuntui todella pitkältä ajalta odottaa lapsen syliin saamista. Ensin operoitiin napanuoraa, kehotettiin isää ottamaan kuvia ja vietiin pesulle. Olin niin pihalla etten osannut pyytää lasta rinnalle jo ennen pesua, jota näin jälkikäteen olisin toivonut. Synnytyksen jälkeinen aika on melkoista sumua, olin todella heikkona, vapisin kauttaaltaan tunteja ja sattui vaan. Parin tunnin päästä synnytyksestä oli tarkoitus mennä suihkuun ja vessaan, mutta meinasin menettää tajuni saman tien sängyltä noustessani. Oli aamuyö, joten Henryn täytyi lähteä kotiin, kun me tytöt siirryimme vuodeosastolle. Siinä sitä sitten oltiin kahdestaan ja ihmeteltiin.
Olen vieläkin ihmeissäni kuinka nopeasti kaikki tapahtui. Liekö viikon ajan tulleet supistelut pehmittäneet paikat valmiiksi? Oliko loppuraskauden ajan juotu vadelmanlehtitee noinkin tehokas rohto? Perittyä vauhdikkuus ei ainakaan ole. Ja kuinkahan nopealla toimituksella mahdollinen seuraava lapsi tulee? Jokatapauksessa olen valtavan tyytyväinen synnytyksen kulkuun ja omaan suoriutumiseeni. Elämäni pahinta kipua odotin ja sitä sain. Mutta tapahtuma oli nopeasti ohi ja kestin sen, joten en juuri parempaa olisi voinut toivoa. Ponnistamisen tarve olisi ehkä auttanut kylläkin.
Synnytyksestä toipuminen sen sijaan on ollut suurempi haaste...
