torstai 30. huhtikuuta 2015

Fiilis


Vappu. Neljän seinän ahdistus. Viime päivät on kuluneet kotona hi-taas-ti, kun pieni poloiseni on ollut flunssassa ja kuumeessa. Ohjelmaan on kuulunut paljon, paljon itkua, syömistaistelua, nukutustaistelua, rutkasti oksennuspyykkiä ja uupumusta. Mies on päivät töissä ja olo on yksinäinen. Kaipaan seuraa, aivan valtavasti. Osaisipa rakas lapseni jo keskustella kanssani. Puhelimessa vilisee ryhmächattien vapumeiningit, minne mennään, koska mennään ja mitä tehään. Piipitän väliin jotakin, mutta tuntuu kuin sanani olisivat näkymättömiä. En kuulu enää tuohon maailmaan, olen kotiäiti. Mihin minä luulen täältä meneväni. 


Tuntuu, kuin olisin eristäytynyt täysin muusta maailmasta, ystävistäni. Onko minulla vielä ystäviä? Ymmärtääkö kukaan minua? Ainakin äitipiirini, mutta missaan kaikki tapaamiset sairasteluiden takia, enkä voi pyytää heitä käymään jottei lapset tartuta toisiaan. Kaipaan parasta ystävää, siis että olisi sellainen. Joku jolle voi aina soittaa tai laittaa viestiä, joka tuntee minut ja jaksaa kuunnella. 


No, ainakin sain vauvan nukahtamaan tunnin itkun, oksennuksen, suihkun ja lakanoiden vaihdon jälkeen. Luen lempiblogiani. Bloggaaja ei ole äiti, pukeutuu kauniisiin vaatteisiin, omaa aikaa ja taitoa ottaa kauniita kuvia ja muokata niitä, hänellä on hurmaava koti ja rutkasti kuvia ulkomaan matkoilta. Miehellähän on kohta loma, voisimmeko mekin lähteä ulkomaille? Irtautua tästä kuplasta, tehdä jotakin ikimuistoista perheenä. Mutta entäpä se lentäminen. Mitä jos vauvaa kiukuttaa tai korviin sattuu. Miten hän saa nukuttua, kun nukahtaa vain rattaissa tai rinnalla. Niin ja miten minä lähden minnekään vauvan kanssa, joka ei suostu syömään paria imaisua enempää, kuin makuullaan. Haaveilin olevani niitä ihmisiä, jotka menevät ja seikkailevat lastensa kanssa kuten ennenkin. Kunnes tajusin ettei lapsentahtisuus ja jaksaminen kulje käsi kädessä sen haaveen kanssa. Jäädään tänne kuplaamme. 


Haluaisin joskus tehdä itsekseni jotakin kiireettä. Ommella, käydä kaupassa, ehkä jopa istahtaa lasilliselle. Saatan kerran viikossa-parissa-neljässä ottaa tunnin tai kaksi omaa aikaa ja menen johonkin, mutta päädyn aina juoksemaan, heti lähdettyä on kiire kotiin vauvan luo. Tekisi myös hyvää parisuhteelle (ai mille?) käydä joskus miehen kanssa kaksin jossain, mutta itsepähän emme halua antaa tyttöä hoitoon.


Kyllä tämä tästä, eikös vain? Pääasia, että vauvalla on kaikki hyvin. Jos haen itselleni illaksi punaviiniä ja suklaata, näin vapun kunniaksi. Lohturuoka paras ruoka.

Edit. No huh joo, pelkkä ruokakaupassa käynti avarsi maailmaa niin, etten voi uskoa kirjoittaneeni tätä tekstiä pari tuntia sitten. Mutta noihin aatoksiin sitä ajautuu kun on tarpeeksi kauan kotona vailla juttuseuraa.

4 kommenttia:

  1. Täällä ihan samanlaiset fiilikset! Joskus tuntuu, että seinät kaatuu päälle, on vaan niin ahdistavaa olla päivästä toiseen neljän seinän sisällä ja jutella vauvalle, joka ei tietenkään osaa jutella takaisin.. Ja kun me ei myöskään haluta antaa vauvaa hoitoon tai jos annetaan niin sitten on kuitenkin heti kauhea kiire takaisin kotiin vauvan luokse..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvasin jotenkin, että meitä löytyy monia samasta tilanteesta ja samoista mietteistä. Kyllä sitä vaan kaipaa vastakaikua keskusteluun ;) Mutta kohtuullisen pian sitä saa jutella mielin määrin lapsensa kanssa. Tai ainakin vastailla miljoonaan "miksi" kysymykseen :D

      Poista
  2. Oi miten tuttuja tuntoja! Tekisi mieli antaa iso halaus jos vain voisi <3 On hyvä purkaa tuntojaan ja tervettä kaivata oma aikaa ja kiireettömyyttä. Jos yhtään lohduttaa voin sanoa, että tuo aika kun lapsessa on todella kiinni on loppujen lopuksi todella lyhyt. Vaikkakin juuri noina hetkinä tuntuu, että tätäkö tämä elämä nyt tulee aina olemaan. Tunsin ensimmäisen lapsen kohdalla todella syvästi tuon, että jäin kaikesta paitsi ja olin pihalla muiden elämästä, oma elämä pyöri vaan vauvan ympärillä. Mutta kun lapsi kasvaa niin on helpompi ottaa omaa aikaa sekä tehdä koko perheen kanssa asioita yhdessä, ilman että tarvitsee miettiä imetyksiä ja nukutuksia. Esim. vuoden ikäisen kanssa on jo paljon helpompaa. Pienen lapsen kanssa arki antaa paljon, mutta myös ottaa. Itse elin aika lapsentahtista arkea, imetin pitkään ja en raaskinut antaa pientä muille hoitoon. Jälkeenpäin olen ylpeä itsestäni kun jaksoin ja tyytyväinen valintaani, etenkin kun on tajunnut nyt sen miten nopeasti se aika onkaan ohi. Ja mitä isommaksi lapsi kasvaa sitä vähemmän se tuntuu äitiä kaipaavan niin lujasti <3 Jaksamisia arkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti, kiitos! <3 Ja kyllä se helpottaa muistaa, että tämä on tosiaan lyhyt aika loppujen lopuksi. Voin pysyä kiinni rakkaassani :)

      Poista